Olen vuosikausia kärsinyt yksinäisyydestä siitäkin huolimatta, että olen ollut ihmisten keskellä harrastusteni ja töiden myötä, esimerkiksi teatterissa ja varastolla. Ehkä juuri se onkin pahinta, kokea joukossa olevansa yksin.

Tuo tunne on ajanut minut etsimään sosiaalisissa suhteissani hyväksyntää kaikilta ihmisiltä, tuntemattomiltakin. Olen halunnut miellyttää heitä oman arvoni kustannuksella. Olen ollut porukan pelle. Tämä kaikki on vaikuttanut identiteettiini. Aloin turruttaa yhteyden kaipuutani pelaamaalla. Ruudun ääressä saatoin viipyä tuntikaupalla. Myös aikuisviihde koukutti, ja tunsin fyysisen läheisyyden tärkeäksi. Sen tähden ajauduin lyhytaikaisiin suhteisiin.

Päihteiden väärinkäyttö yltyi entistä rajummaksi. Lopulta syntyi kierre, jossa päihteistäkin jo loppui voima, eikä irtosuhteillakaan ollut enää mitään merkitystä. Minun oli otettava apua vastaan – sellaisena kuin sitä minulle tarjottiin. Vieroitusoireissani päädyin seurakuntaan, nuorten iltaan. Siellä koin rauhaa ensimmäistä kertaa vuosiin. Se kokemus antoi suunnan, johon tahdoin lähteä. Nyt ymmärrän, että olin sairastunut vahvuuteen. Olin mielestäni tosi pärjäävä. Ulkokuori kiilsi, vaikka oikeasti ei ollut niin hauskaa. Kristittyjen joukoissa minua on rakastettu. Olen löytänyt yhteisön, jossa olen saanut tulla nähdyksi itsenäni. Olen kokenut tärkeäksi ystävien rakkaudellisen palautteen. Sokeana olen tarvinnut itselleni hyviä peilejä kertomaan, mitä minusta näkyy. Samalla olen joutunut myöntämään, ettei pelkästään ystävän olkapää ole riittänyt tuekseni. Olen tarvinnut ammattiapua. Olen yhä tunnelin keskellä, mutta minulla on rohkeus mennä eteen päin. Luotan siihen, että pääsen sieltä pois.