Kun olin 15-vuotias, pidin itseäni Jeesuksen seuraajana. Olin kuitenkin niin rikki sisältä, että ajauduin etsimään elämän merkitystä ja ihmisten hyväksyntää vääristä lähteistä.

Kuusi vuotta myöhemmin olin läheisriippuvainen päihteiden käyttäjä, joka oli synkässä tilassa itsensä kanssa. Makasin sohvalla ja kävin koulua, enkä kyennyt unelmoimaan mistään. Olin varma, ettei minusta ole mihinkään, koskaan. Samaan aikaan olisin halunnut elämäni olevan ihan toisin. Ahdistavien ajatusteni keskellä sain kutsun hengelliseen tilaisuuteen. Kämppäkaverini oli alkanut seurustella kristittyjen seurassa liikkuvan nuoren miehen kanssa. Näin pienen toivon pilkahduksen ja päätin lähteä mukaan, vaikka ei erityisemmin huvittanut.

Sinä iltana sain kokea Jumalan läsnäolon. Hänen luokseen olin tullut arvottomana, epäonnistuneena ja häpeissäni siitä, miten olin elämäni sössinyt.Mutta kristityt ympärilläni näkivät minut eri tavalla. Mieleeni tulvahtivat lämpimät muistot Jumalana omana vuosia sitten. Noiden tapahtumien seurauksena palasin kristilliseen seurakuntaan vuonna 2017 ja aloin opetella Jeesuksen seuraamista askel askeleelta siitäkin huolimatta, etten kokenut tuntevani itseäni tai tietäväni sitä, mitä minun kuuluisi tehdä elämälläni. Vuonna 2021 kariutui parisuhteeni, jonka olin odottanut kestävän elämäni loppuun saakka. Työtkin loppuivat aivan yllättäen. Kaikki se, jota olin itse rakentanut, hajosi.

Jouduin toden teolla miettimään, miten jatkan eteen päin. Rakennanko tulevaisuuteni omien suunnitelmien ja pyrkimysten varaan vai annanko Jumalalle elämäni hallintavallan? Valitsin jälkimmäisen, ja se oli hyvä ratkaisu. Puolitoista viime vuotta on ollut ihmeellistä aikaa. Nyt tiedän, kuka olen, miksi olen täällä ja mikä on tehtäväni.