Odetta Lee-Simmons lähti Suomesta heti täysi-ikäiseksi tultuaan. Hän oli saanut tarpeekseen nimittelystä ja syrjinnästä. Yläkoulussa kiusaajat uhkasivat tappaa hänen isänsä.

Kun kävin peruskoulua, isäni oli tunnettu koripalloilija. Se ei minua auttanut, sillä olin alinomaa ihonvärini takia katseiden kohteena. Minua nimiteltiin neekeriksi ja värivammaiseksi. Toisinaan kiusaajat ryh-
mittyivät ahdistavasti ympärilleni ja päästivät suustaan ilkeyksiä. Minusta tuli tyttö, jonka katse suuntautui maahan ja joka toivoi, ettei häntä olisi olemassakaan. Vähitellen aloin uskoa, että olin ansainnut kohtelun, jota sain osakseni.

Kiusaaminen yltyi julmemmaksi yläkoulussa, jossa kovikset uhkasivat tappaa isäni. Jännitin välitunteja sekä luokkaan ja ruokalaan menemisiä niin, että minulla oli oksettava olo. En uskaltanut kertoa kiusaamisesta kunnolla edes äidilleni, vaikka hän työskenteli opettajana saman koulun kolmannessa kerroksessa. Kun vihdoin sen tein, hän kertoi ongelmastani kollegoilleen ja tilanne saatiin hieman rauhoittumaan.

Olin kuitenkin jo päättänyt, että täysi-ikäiseksi tultuani jätän Suomen ja niin myös tein. Olin saanut rasismista tarpeekseni. Viimeisen ylioppilaskokeen tehtyäni lensin saman viikon lauantaina Yhdysvaltain itärannikolle kotiapulaiseksi eli au pairiksi Providencen kaupunkiin. En aikonut ikinä palata Suomeen, vaikka sillä erää kyseessä oli vain vuoden pesti. Lakkiaiset sentään kävin juhlimassa.

Mutta niin vain kävi, että palasin Suomeen 11 vuoden jälkeen amerikkalaisen aviopuolisoni ja kahden lapsemme kanssa, yliopistotutkinnon suorittaneena. Katraamme kolmas ja neljäs syntyivätkin sitten täällä. Olen opettanut varhaiskasvatuksessa sellaisia lapsia, joiden äidinkieli  ei ole suomi, ruotsi tai saame. Samastun vahvasti heidän osaansa omien elämänkokemusteni ansiosta. Vielä tänään, kymmenien vuosien jälkeen, analysoin mielessäni koulukiusaamisesta aiheutunutta vihaa ja häpeää sekä sitä, millaiset jäljet se minuun jätti. Tajuan, että vaikeat tapahtumat ja tunteet pitää käydä läpi, jotta ne voi jättää taakseen.

Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin. Rakastava Jumala on kanssani. Hän on antanut minun vasta nyt aikuisena muistaa sellaisiakin tapahtumia, jotka suojamekanismini ovat jättäneet piiloon. Taivaan isä kestää itkupotkuraivarini. Saan kompuroida ja oivaltaa. Uskoon tulin jo seiskaluokalla parhaan ystäväni ansiosta. Vaikka näimme päivittäin, kirjoittelimme kirjeitä toisillemme. Niissä viesteissä sain kuulla Jeesuksesta, johon hän oli tutustunut jo pikkulapsena. Ystäväni kanssa lähdin seurakunnan tilaisuuksiin. Usko on ollut voimavarani kaikki vuodet sekä ulkomailla että Suomessa.

Olen löytänyt ja opetellut hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei omanarvontuntoni ole siitä kiinni, mitä muut ajattelevat minusta. Riittää, että Jumala on määritellyt arvoni. Olen myös työstänyt kirjaa vihan tunteesta, jota aika moni pitää ikävänä, kuluttavana ja ei-hyväksyttävänä tunteena. Se jää kalvamaan monen sisintä ja saattaa sitten purskahdella hallitsemattomasti ulos, yllättävissä tilanteissa. Omaan vihaansa ja sen syntyjuuriin kannattaa tutustua. Usein vihan alta paljastuu jokin tarve, joka on jäänyt täyttymättä. Kun löydän sisimmästäni tukahdutettuja vihan tunteita, kerron ne rukouksessa Jumalalle ja lähden sisintäni tutkien prosessiin, johon liittyy vahvasti anteeksi antaminen, sekä muille että itselleni.