Isän äkillinen kuolema ja Balin matka herättivät kaipuun löytää elämän syvin merkitys ja totuus. Sonja Kuula päätyi etsimään niitä mielen ja kehon harjoitteilla, myös huumeilla tajuntaa laajentamalla.

Tahdoin 19-vuotiaana nähdä elämää kaukana Suomesta, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Lähdin Indonesiaan, kun olin saanut tarpeeksi rahaa kokoon. Siellä viehätyin hindunaisista, jotka käyttivät hereilläoloajastaan vähintään kolmanneksen valmistaakseen uhreja jumalilleen. Suomessa ryhdyin käymään buddhalaisissa meditaatioissa. Huomasin, että ohjatuissa mietiskelyissä tapahtui jotain, jota en ollut aiemmin kokenut. Niissä oli voimaa. Minulle kerrottiin, että kyseessä oli onnellisuuden tiede vuosituhansien takaa. Ja juuri onnellisuutta olin etsimässä.

Lähdin myös joogaan, jota pidin tieteellisestikin hyväksi todettuna, fyysisenä lajina. Aloin uskoa kehoni energiakeskuksiin, joiden kautta saisin yhteyden paitsi itseeni myös toisiin ja koko universumiin. Luin henkisyyteen liittyvää kirjallisuutta sekä self help -oppaita, jotka ohjasivat parempaan elämään. Tuttavapiiriini ilmestyi ihmisiä, jotka käyttivät tietoisuutensa käsittelyn apuna kannabista, huumesieniä ja muita ”luonnonlääkkeinä” pitämiään aineita. Ajattelin, että niiden avulla minunkin kannattaisi käydä läpi omia pimeyksiäni.

Nelisen vuotta sitten tajusin aika ajoin olevani todella ahdistunut, vaikka olin saanut erityisiä kokemuksia ja hetkittäistä rauhaa. Miessuhteita tuli ja meni. Sain niistä siipeeni ja satutin itsekin muita. Kymmenen vuoden etsintäni ei ollut täyttänyt sisäistä kaipuutani ja vastannut kunnolla suurimpiin kysymyksiini. Vaikeimpina hetkinä aloin tosissani kaivata ihmistä suurempaa voimaa apuun. Lopulta olin jo valmis antamaan mahdollisuuden kristinuskollekin, vaikka pidin sitä naiivina enkä uskonut, että ratkaisu mitenkään löytyisi oman itsen ulkopuolelta. Olinhan jo alkanut uskoa valaistumiseen – siihen, että minun pitäisi vain tajuta olevani yhtä kaikkeuden kanssa ja siihen, että olin tavallaan jumala itsekin. Epätoivoisena googlasin netistä, miten kristinuskon Jumalaa rukoillaan. Tulin myös lähteneeksi kristilliseen rukousiltaan.

Kun siellä ylistettiin laulaen Kristusta, minulle iski otsasärky. Se oli niin kova, että suunnittelin tosissani lähteväni kotiin kesken tilaisuuden. Mikrofoniin kuitenkin tarttui henkilö, joka sanoi: ”Täällä on jollakin kova otsasärky, jonka Jeesus haluaa parantaa.” Kun hän rukoili, särky loppui kuin seinään. Kuinka hän tiesi? Kuinka Jumala tiesi? En ollut näkyvästi edes pidellyt päätäni. Menin lopuksi pienen ryhmän luo. Ällistyttävästi kristittyjen rukous sanoitti sen, mitä eniten pelkäsin ja kaipasin, vaikka se ei ollut edes itselleni hahmottunut. Koin Jumalan tuntevan minut paremmin kuin tunsin itse itseni. Rukouksessa pyysin Jeesusta elämääni, mutta palasin seuraavina viikkoina vanhoihin kuvioihini. Ajattelin, että Jeesus oli yksi uskontojen viisaista opettajista, guru siinä missä muutkin.

Onneksi yhteisöön, jossa silloin asuin, muutti kristitty ihminen. Hän kertoi minulle, että vain Jeesus on totuus ja syntiemme sovittaja. Tutkimme myös Raamattua, jonka luulin sisältävän pelkkää vanhaa ihmisviisautta ja symboliikkaa. Yllätyin, kun niin ei ollutkaan. Eräänä päivänä tunsin Jumalan puhuttelevan minua niiden rivien kautta yhtä henkilökohtaisesti ja voimallisesti kuin aiemmin rukoustilaisuudessa. Se oli uskoontuloni hetki. Löysin kristinuskon ainoaksi, kestäväksi perustaksi, jolle elämä ja ikuisuus kannattaa rakentaa.