Irina Matjushina joutui pakenemaan kodistaan seitsemän lapsensa kanssa, kun venäläissotilaat hyökkäsivät Mariupoliin ja panssarivaunut vyöryivät eteen päin oman ikkunan alla.

Perheemme elämä muuttui 24.2. 2022. Heräsin tuttuun tapaan kuuden aikaan aamulla laittaakseni lapsilleni aamupalaa ja saattaakseni heidät opintielle. Yksi heistä sai hälyttävän viestin puhelimeensa ystävältään. Tämä kertoi kaupungin toiselta laidalta, että Venäjä oli aloittanut tulituksen. Soitin opettajalle ja ilmoitin, etten uskalla lähettää lapsia kouluun. Muutamia tunteja myöhemmin sieltä tulikin yleinen tiedote, jossa kerrottiin koulutyön keskeytymisestä.

Dramaattiset tapahtumat etenivät vauhdilla. Jo samana aamuna sodan äänet kantautuivat kotiimme, ja lapset olivat hyvin peloissaan. Mieheni lähti kutsuntoihin. Sydänvikansa vuoksi hän ei päässyt eturintamalle, vaan ryhtyi palvelemaan puolustusvoimia avustustehtävissä. Hänellä on ollut alusta asti kova halu puolustaa isänmaataan.

Kerran mieheni piipahti kotona pyytäen, että pesisin hänen lenkkitossunsa. Ne olivat täysin veren värjäämät. Puolisoni oli raahannut keskeiseltä paikalta pois juuri menehtyneen ystävänsä ruumista hetkellä, jolloin tämän veri oli vielä lämmintä. Se kaikki oli minusta kauheaa.

Päädyin lasteni kanssa etsimään turvaa kotiseurakuntani kellarista, jonne oli ehtinyt ennen meitä pari muuta perhettä. Niistä toisessa oli viisi lasta, toisessa kolme, joista yksi oli vastasyntynyt.

Seurakunnan ikkunasta näimme, miten venäläissotilaat lähestyivät. Pian he olivat luonamme ilmoittamassa, että surmaisivat meidät, jos löytäisivät hallustamme jotain epäilyttävää. Muussa tapauksessa he säästäisivät henkemme, mutta kuolema koittaisi viimeistään sitten, kun seuraava joukko tavoittaisi meidät.

Jouduimme pakenemaan saman tien Lviviin. Matkalla näimme tien reunassa makaavia ukrainalaisten ruumiita.

Monilla pakolaisilla oli toiveita maasta, jonne he halusivat päästä sotaa pakoon. Minä rukoilin vain, että Jumala järjestäisi minulle ja lapsilleni avun parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ratkaisu tuli, kun seurakuntani pastori, joka nyt palveli sotilaspastorina, soitti ja kysyi, olisimmeko valmiita lähtemään Suomeen. Hän oli saanut tiedon, että sieltä tulee kristittyjen organisoima bussikuljetus hakemaan ihmisiä pois sodan jaloista. Siihen tilaisuuteen tartuimme.

Nyt asun lasteni kanssa Keravalla. Tunteeni ovat vaihdelleet. Välillä ahdistava pelko valtaa mielen, välillä koen suurta kiitollisuutta ja iloa siitä, miten Jumala meitä varjeli ja järjesti meidät turvaan.

Uskoni Hänen huolenpitoonsa on kasvanut. Ukrainassa sain nähdä monia tilanteita, joissa ihmiset ihmeellisesti säilyivät hengissä tulituksen keskellä. Tapahtui juuri niin kuin Psalmissa 91 sanotaan: Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.

Vartuin isossa perheessä alkoholistivanhempien lapsena, eikä minulla ja sisaruksillani ollut edes kunnon vaatteita. Häpesimme köyhyyttämme, ja meitä myös kiusattiin.

Äitini uskoontulo oli käänne parempaan. Lähdin hänen kanssaan hengellisiin tilaisuuksiin ja oman ratkaisuni tein 17-vuotiaana.

Nyt toivon, että iso, onnellinen perheeni saa olla muille elävä todistus Jumalan hyvyydestä.

Rukoilen, että Hän johdattaa meitä suunnitelmansa mukaan. Emme tiedä, onko tulevaisuutemme Ukrainassa vaiko Suomessa.

Joka tapauksessa kaikki täytyy aloittaa nollasta.

Olen varma siitä, ettei Ukrainan kristittyjä ole sattumalta päätynyt eri valtioihin. Ajattelen, että olemme eri maiden peltoihin kätkettyjä siemeniä, jotka saavat kasvaa ja ravita uutta kotimaataan jollain salatulla Jumalan tavalla.

On hienoa, että saamme Keravalla nauttia äidinkielellämme pidettävistä jumalanpalveluksista ja muista kristittyjen kokoontumisista.