Kesti vain puolitoista tuntia, että terveestä miehestä tuli neliraajahalvaantunut koko loppuelämäkseen. Tämä tapahtui Reijo Ahteelalle aprillipäivänä vuonna 2017 selkäydininfarktin seurauksena.

Olin juuri viettänyt mukavat talvikuukaudet vaimoni kanssa Costa Blancassa suomalaisen seurakunnan apupappina. Suunnitelmissa oli muuttaa Espanjaan pysyvästi eläkepäiviksi, jotka olivat juuri alkaneet. Olkapäätäni särki, kun heräilin Harjavallan kodissamme. Noustessani kahvin keittoon vasen jalkani ei yllättäen pitänyt. Oli kellahdettava takaisin vuoteelle. Kohta huomasin, etteivät kädet ja jalat enää yhtään totelleet. Sairaalassa arvelin, että kohtaus menee ohi päivässä tai parissa. Kun vaimoni Eija-Maaria tuli iltasella minua katsomaan, hän sanoi viisaasti ja koskettavasti:

”Tämä on katastrofi. Mutta nyt emme murehdi sitä, mikä on menetetty, vaan iloitaan siitä, mitä on jäljellä.” Tutkimus paljasti, että selkäydininfarktin oli aiheuttanut tukos alle millin paksuisessa kaularangan suonessa, eikä halvaus ollut ohimenevää laatua. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miten nopeasti aloin sopeutua muuttuneeseen tilanteeseeni. Olin tuoreena eläkeläisenä pyytänyt rukouksessa, että Herra ottaisi käteni ja jalkani käyttöönsä, jos voisin Häntä vielä palvella. Tämäkö oli Hänen vastauksensa? Se, että Hän tekee raajoistani täysin toimintakyvyttömät? Olin jo aiemmin kokenut ajan, jolloin olin Jumalaan, itseeni ja muihin ihmisiin todella pettynyt. En halunnut olla missään tekemisissä hengellisten asioiden kanssa. Olin silloin väsynyt ja masentunut. Kaiken lisäksi tuli avioero, jonka syövereissä tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi.

Tuo jakso kesti seitsemän vuotta, mutta sitten se päättyi. Löysin rinnalleni Eija-Maarian, joka osti minulle 50-vuotislahjaksi teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat. Hän tiesi, että unelmani oli ollut lapsesta saakka päästä papin työhön. Niissä tehtävissä sainkin palvella työurani viimeiset vuodet. Kädet ja jalat ”menetettyäni” olen ryhtynyt palvelemaan pappina vammaistyössä. Heti halvaannuttuani olin kuntoutussairaalassa lähes yhtäjaksoisesti puolen vuoden ajan. Sen jälkeen treenijaksoja on ollut joka kuukausi ainakin viikon verran. Kuntoutuskeskuksessa kaikki tietävät, että olen pappi. Henkilökunta ja muut kuntoutujat tulevat juttelemaan kanssani uskon kysymyksistä. Tässä kohdin vertaisuus on etu. Sähköpyörälläni olen samalla tasolla.

Kaikkineni olen sen verran erikoinen tapaus, että minua pyydetään puhumaan myös sellaisille yleisöille, joissa enemmistö on fyysisistä rajoitteista vapaa. Viestini kaikille on se, että ihmisen kannattaa turvata Jumalaan.

Kriisin iskiessä, niin kuin sota Ukrainaan, eivät auta ihmisen rahat, menestys tai terveys. On huojentavaa saada jättää elämänsä suurempiin, hyviin käsiin. Vammauduttuani pystyimme jäämään asumaan aviopuolisoni kanssa tuttuun, yksikerroksiseen omakotitaloomme, kun kylpyhuoneeseen tehtiin muutostöitä ja muutamia oviaukkoja levennettiin. Pystyn itse syömään, käyttämään tietokonetta ja kelaamaan pyörätuolia. Inva-autollani pääsemme ajelemaan sinne, minne tahdomme. Henkilökohtainen avustajani auttaa minua viikoittain kuutena päivänä. En enää esitä Jumalalle miksi-kysymyksiä. Hän ei ole minulle tilivelvollinen. Tiedän, että Hän on kaikkivaltiudessaan hyvä.